© Olavi Kanervisto & Tietotila Oy 2001

Joutaako korppu jo museoon?

Ensimmäisissä pc-tietokoneissa pari vuosikymmentä sitten ei vielä ollut kiintolevyjä, saati romppuasemia. Ne oli varustettu vain 8 tai 5,25 tuuman lerppuja pyörittävin levykeasemin, joita laitteen hintaluokasta riippuen saattoi olla joko yksi tai kaksi kappaletta.

Suuresta läpimitasta huolimatta lerppujen tallennuskapasiteetti oli vaatimaton. Ottamalla ensimmäisen IBM PC:n yksipuolisen 160 kilotavun levykkeen molemmat puolet käyttöön ja nostamalla tallennustiheyttä tilaa saatiin kasvatetuksi ensin 360:een ja lopulta 1200 kilotavuun eli 1,2 miljoonaan merkkiin.

Mutta eivätpä tuon ajan ohjelmat paljon tilaa tarvinneetkaan. Mikroa kirjoituskoneena käytettäessä laite käynnistettiin ensin lerpulta, jolta sekä DOS-käyttöjärjestelmä että kirjoitusohjelma luettiin mikron 128–256 kilotavun työmuistiin. Sen jälkeen levyke vaihdettiin toiseen, jolle käsiteltävä teksti tallennettiin.

Varmuuskopiointi tapahtui kopioimalla sama tiedosto kahdelle eri levykkeelle, joista ainakin toisen toivottiin olevan lukukelpoinen sitä tarvittaessa.

Microsoftin DOS-käyttöjärjestelmä kehittyi, ja versio 2.0 vuodelta 1983 mahdollisti jo muidenkin aakkosten kuin A:n ja B:n käyttämisen levyasemien nimeämiseen. C:-tunnuksen saaneelle ns. kiintolevylle saattoi perustaa myös alihakemistoja eli kansioita eri ohjelmille ja eri tyyppisiä tiedostoja varten. Irtolevykkeitä tarvittiin vain ohjelmien asentamiseen ja käyttäjän tiedostojen varmuuskopiointiin sekä siirtämiseen laitteesta toiseen.

Valitettavasti 360 kilotavun lerput eivät toimineet täysin ongelmitta 1,2 megatavun levyasemissa, eikä edes niissä tallennettua tietoa pystytty aina lukemaan vanhemmissa laitteissa.

Niinpä jo 80-luvun lopulla alkoi lerppujen korvaaminen Japanissa kehitetyillä ns. korpuilla. Nämä jäykkään muovikoteloon pakatut, kooltaan pienet, mutta tallennuskapasiteetiltaan isommat 3,5 tuuman levykkeet ovat yhä yleisesti käytössä.

Korppuja oli aluksi kahta tyyppiä, 720 kilotavun DD- ja 1440-kilotavuiset HD-levyt. Onneksi HD-levykeasemat pystyivät käsittelemään virheittä myös pienempiä 720-kiloisia korppuja — lukuun ottamatta IBM- ja Toshiba-laitteita, joista oli poistettu levykkeen tyypin automaattinen tunnistus.

Nyt kaikki korppuasemat ovat HD-tyyppisiä, eikä DD-levykkeitä enää löydy kaupoista. Samat korput toimivat siis kaikissa pc-mikroissa.

Viime vuosikymmenen lopulle saakka pc:t etsivät käynnistysohjelmaa aina ensin A:-korpulta, mikäli levyke oli levyasemassa virtaa kytkettäessä. Myös käynnistyslohkovirukset hyödynsivät tätä ominaisuutta.

Sittemmin lähes kaikki uudet mikrot on varustettu BIOS-apuohjelmalla, joka antaa mahdollisuuden valita laitteen käynnistysohjelman lataamisen automaattisesti vaikkapa CD-ROM-asemasta. Tämä tekee mm. käyttöjärjestelmien asentamisen entistä helpommaksi.

Koska suurin osa ohjelmistakin toimitetaan joko rompuilla tai internetin välityksellä, korppuasemaa ei enää tarvita juuri muuhun kuin käyttäjän omien työtiedostojen varmuuskopiointiin.

Korppujen rajallinen tallennustila alkaa aiheuttaa ongelmia. Jo yksi ainoa digitaalikameran kuva saattaa täyttää koko korpun ainakin, jos se yritetään tallentaa tiivistämättömässä BMP- tai TIFF-muodossa.

Tiivistämällä tietoa ns. pakkausohjelmilla sentään vielä saadaan pienen tai keskisuuren yrityksen kirjanpidon ja palkkahallinnon tietokannat tallennetuiksi samalle levykkeelle. Tähän tarkoitukseen vain parin markan kappalehintaiset korput yhä soveltuvat hyvin varsinkin, jos huolellinen käyttäjä muistaa käyttää vähintään kahta eri varmistuslevykettä vuoropäivin tai -viikoin.

Monenlaisia muitakin levyjä ja kasetteja on ollut tarjolla jopa koko kiintolevyn sisällön varmuuskopiointiin. Itse olen käyttänyt tarkoitukseen mm. erillistä, kaapelilla mikron ns. kirjoitinporttiin liitettävää lisäkiintolevyä. Tämän etuihin kuuluu se, että ei ole tarvis hankkia vain tietynmerkkisen levy- tai nauhakasetin pyörittämiseen tarvittavaa tallennuslaitetta ja asentaa sitä joka laitteeseen erikseen. Investointi voi osoittautua epäonnistuneeksi valitun kapineen kadotessa markkinoilta. Näin on monen lisälaitteen ja "standardin" suhteen jo käynytkin.

Eräs tallennusväline, joka ei varmaan aivan lähitulevaisuudessa tule häviämään, on kirjoitettava CD-R-levy.

Kun runsas vuosi sitten edellisen kerran kerroin varmuuskopioinnin menetelmistä, tulin tällaisen "polttavan" romppuaseman tarpeellisuudesta maininneeksi, että perheen nuorisolla saattaa olla myös vähemmän suositeltavia, jopa laittomia kopiointitarpeita ja suosittelin siksi pitäytymään korpuissa.

Tuosta mielipiteestä tuli kuitenkin lukijapalautteena sen verran lunta tupaan, että lienee paikallaan tarkistaa kannanottoani kirjoittavan CD-ROM-aseman hyödyllisyydestä.

Sekä laitteiden että tyhjien CD-R-levyjen hinta on parissa vuodessa pudonnut puoleen. Enää vain noin viiden korppuaseman hintainen kirjoittava CD-ROM-asema on siis varsin kilpailukykyinen muiden tallennusvälineitten kanssa varsinkin, jos säilytettävää aineistoa on valtavasti. Kun yhdelle noin kuuden markan hintaiselle rompulle pystyy "polttamaan" jopa 680 megatavua "ikuisiksi ajoiksi", sadan megatavun tallennuksen materiaalikustannus jää alle markan.

Saman tietomäärän tallennus levykkeille vaatisi väistämätön hukkatila huomioon ottaen noin 500 korppua eli lähes tuhannen markan arvosta magneettista materiaalia.

Levyjen ja laitteiden halpenemisen myötä myös CD-asemien mukana toimitettavien poltto-ohjelmien laatu on parantunut. Siksi toimimattomia, ainoastaan olutlasin alusiksi kelpaavia "frisbee"-hylkykappaleita syntyy harvoin.

CD-R-tallennusohjelman ja varsinkin CD-RW-levyjen käyttöohjeet on kuitenkin syytä lukea. Ainakin minä opin vasta muutaman frisbeen poltettuani, että mm. sähköpostin soitto-ohjelman tai Windowsin näytönsäästäjän käynnistyminen kesken kopioinnin saattaa häiritä prosessia ja tehdä tallenteesta käyttökelvottoman.

Tietotila Oy:n pääsivulle