© Olavi Kanervisto & Tietotila Oy 2003

Tieto kulkee valon nopeudella

Tehokkaimmat tietoliikenneyhteydet mahdollistanut valokuitutekniikka on ollut kaupallisessa käytössä jo neljännesvuosisadan. Laservalon avulla pystytään yhtä ainoaa langanohutta säiettä myöten välittämään digitaalista informaatiota jopa miljoonakertaisesti siihen siirtokapasiteettiin verrattuna, mikä hitaan modeemin omaavalla sähköpostittajalla enimmillään voi olla käytössään.

Nykyisillä 10 gigabitin siirtonopeuksilla yhtä ainoaa kuituparia myöten pystytään välittämään 600.000 puhelua tai 300 digitaalista televisiokanavaa yhtä aikaa.

Asutuskeskuksissa kotitietokoneen käyttäjilläkin saattaa jo olla käytössään modeemia ja ISDN:ää nopeampia siirtotekniikoita. Ns. kaapelimodeemilla saatetaan päästä 10...30 Mb/sek nopeuksiin. Puhelinverkoissa toimivilla ADSL-laajakaistayhteyksillä voidaan käytännössä saavuttaa 1...8 Mb/s nopeus, mikä riittää jo televisiolähetyksenkin vastaanottoon.

Mutta ennen kuin puhelinyhtiöt pystyvät tarjoamaan asiakkailleen näitä laajakaistayhteyksiä, keskukset on varustettava muuntimin, joilla valtakunnan verkossa kuitutekniikalla liikkuva data saadaan puristetuksi tilaajaliittymien kuparijohtimiin.

Valitettavasti ainakaan Telia-Sonera ei tunne kiinnostusta nopeiden tietoliikenneyhteyksien tarjoamiseen muualle kuin kaupunki- ja kuntakeskuksiin. Laajan maaseudun saattaminen asiallisten tietoverkkopalvelujen ulottuville ei kuulemma olisi liiketaloudellisesti järkevää — ei sittenkään, vaikka Euroopan Unioni on budjetoinut valtavat summat tukirahaa juuri haja-asutusalueiden tietoliikenneyhteyksien kehittämiseen. Mutta "ilmainen" EU-raha, saati palvelujen tarjoaminen niitä tarvitseville asiakkailleen ei näytä veronmaksajien hylkäämää Soneraa kiinnostavan.


Suomessa yleisessä valokuitukaapelissa on muovikuori, jonka pintakerrokseen on upotettu kaksi parimillistä teräslankaa lisäämään vetolujuutta. Musta muovi ympäröi taipuisaa metalliputkea, sen sisällä olevaa valkoista muoviputkea ja kymmeniä langanohuita kuituja, joista kukin pystyisi siis välittämään jopa satoja tuhansia puheluita yhtä aikaa.

Maanpäällisiin pylväslinjoihin verrattuna valokuituyhteyksien rakentaminen on helppoa, nopeaa ja halpaa. Nykyaikaisella kalustolla, telatraktorin vetämällä myyräoja-auralla sormen paksuista, mustaa maakaapelia uppoaa tienpenkkaan monen kilometrin päivävauhdilla.

Eräänä heinäkuun iltana kaapeliaura-topparoikka pysähtyi tieliittymässäni. Urakoitsija pistäytyi kyselemään, mahtaisinko minä paikallisena asukkaana tietää, mistä kohtaa puhelinkaapeli alittaa tien, jotta he eivät vahingossa katkaisisi sitä. He kun olivat vieraan yhtiön palkkalistoilla, eikä käytettävissä ollut karttoja, joista paikallisen puhelinfirman (Soneran) johtojen sijainti olisi selvinnyt. Onneksi tiesin ja muistin paikankin oikein.

Kaapelia oltiin siis vetämässä lännestä, Vehmaisten kylän suunnasta itään, kohti Tervakoskea. Siksi oletin, että kyseessä olisi naapurikyliä hallinnoivien Hämeen Puhelimen ja Riihimäen puhelimen välinen uusi linja. Maakaapelin 30:stä kuidusta yhden olisi voinut kuvitella liikenevän parhaillaan sivuutettavien Soneran asiakkaidenkin tarpeisiin varsinkin, kun Hämeen Puhelin on myynyt äskettäin Elisa Communicationsilta ostamansa Riihimäen Puhelimen vähemmistöosuuden Telekolmio Oy:stä juuri Sonera Oyj:lle.


Soneran myyntiosasto on tähän mennessä vastannut laajakaistayhteyden saatavuutta koskeneisiin tiedusteluihini, että homma ei ole teknisesti mahdollinen vielä, kun Vähikkälään ei ole kuituyhteyttä. Aloin siksi jälleen soitella myynnin puhelinnumeroihin tiedustellen, milloin tämä viimeinen 20 metrin mittainen kaapelinpätkä tienpenkkaan upotetusta valokuidusta kylän lankapuhelinkeskukseen on tarkoitus asentaa, ja miten pian tämän jälkeen ADSL olisi saatavana kylän lankaliittymiin.

Jostakin syystä tieto kaapeliauran reitistä ei vielä kaksi viikkoa asennusryhmän vierailun jälkeen ollut tavoittanut Soneran nykyisin Vaasaan hajasijoitettua myyntiosastoa, vaan siellä luultiin yhä, että kuituyhteys olisi seitsemän kilometrin päässä Vähikkälästä.

Ja kuten edellisillä kerroillakin oli käynyt, kellään myyntihenkilöllä ei ollut käytössään eteläisen Suomen ajantasaisia karttoja saati tietoa uusimmista kaapeleista, eikä soittopyyntöihin vaivauduttu vastaamaan.

Kolmen viikon yrittämisen jälkeen saatiin sentään langan päähän soneralainen, joka oli sattumalta Tervakoskella liikkuessaan pannut merkille saman kaapeliauran, mutta hänkään ei tiennyt, mistä yhteydestä mahtoi olla kyse.

Tieto kulkisi valon nopeudella — jos sitä jossakin olisi.


P.S.

Uuden valokuitumaakaapelin haltija selvisi lopulta topparoikasta nappaamiani digikuvia tietokoneen ruudussa suurentamalla. Kaapelikelan kyljessä oli selvästi luettavissa sen omistajan nimi: Läntinen maanpuolustusalue, Esikunta.

Lienee ymmärrettävää, että Puolustusvoimat ei halua paljastaa viestiyhteyksiensä runkoverkon sijaintia ainakaan Nato-maassa toimivalle teleyhtiölle, vaikka kansallisen Telen kanssa entisinä aikoina saatettiin tehdä jopa yhteystyötä. Mitenkähän kalliiksi Sonera-sekoilut meille veronmaksajille vielä tätäkin kautta oikein tulevat, kun valtakuntaan rakennettavan uuden salaisen viranomaisverkon valtavasta kapasiteetista ei edes pientä osaa nyt voida käyttää haja-asutusalueiden tietoliikennekurjuuden poistamiseksi.


(KUVA ILMAN TEKSTIÄ)


Tietotila Oy:n pääsivulle