Mikrotuen toimenkuva on kaksijakoinen. Luonnollisesti laitteet, verkot sekä ohjelmistot on hallittava niin suvereenisti, että päivittäisten rutiinitöiden opetteluun — ja opettamiseen — ei kulu turhaa aikaa.
Mutta aivan yhtä tärkeää on osata suhtautua asiakkaisiin, näihin sangen erilaisiin persoonallisuuksiin, joiden atk-osaaminen useimmiten on enimmäkseen melko tai erittäin vähäinen tai ainakin kovin kapea-alainen. Ihmissuhdetaitoja ei kuitenkaan opita mikrotukihenkilökursseilla, vaan tämä edellyttää tehtävään sopivaa luonnetta ja yleistä elämänkokemusta.
Tukihenkilöt joutuvat jatkuvasti toimimaan myös henkilökunnan ukkosenjohdattimena ja ottamaan usein vastaan myös vihaisia ensireaktioita ja haukkuja, jotka oikeastaan kuuluisi osoittaa talon johdolle tai järjestelmistä vastaaville esimiehille. Mutta se kuuluu tähän tehtävään, olemme siihen tottuneet emmekä valita.
Samalla, kun hoidellaan tekniset ongelmat, asiakas saa purkaa turhaumiaan ja kiukkuaan tukihenkilöön, kukin luonteensa mukaisesti. Onneksi sentään yhtyneläisistäkin useimmat välttävät loukkaavaa kielenkäyttöä ja antavat työrauhan. Fiksuimmat ovat jopa halukkaita kuulemaan, mikä oikein oli ollut häiriön varsinainen syy, miten sen toistumisen voisi kenties välttää, ja pystyisikö siitä seuraavalla kerralla selviytymään omin päinkin.
Ihmiset, jotka ovat aktiivisen kiinnostuneita oman ammattitaitonsa lisäämisestä ja tietokoneohjelmistojen kehittämisestä selviytyäkseen päivittäisistä töistään mahdollisimman nopeasti, tehokkaasti ja vähin virhein, ovat mikrotukihenkilön elämän suola. Yhteistyö tällaisten henkilöiden kanssa saa yleensä aikaan sekä huomattavaa työn tehostumista ja työtyytyväisyyden lisääntymistä että kustannussäästöjä, mikä viime kädessä näkyy myös yrityksen tuloksessa.
Mm. kaikki kannettaviin etätietokoneisiin ja niiden tiedonsiirtoon liittyvät seikat on mikrotuen ollut pakko pystyä ennakoimaan niin, että mahdolliset ongelmat voidaan aina selvittää puhelimitse ja kiireelliset jutut varmasti kaikissa olosuhteissa saadaan ajoissa toimituksiin mistä maailman ääristä tahansa, ja tässä olemmekin onnistuneet: yksikään juttu tai lehti ei ole koskaan myöhästynyt siksi, että Yhtyneitten toimitusjärjestelmä olisi pettänyt.
1980-luvun tekniikalla toimineissa 17:ssa "ensimmäisen sukupolven" kannettavissa Toshiba-laitteissamme tosin syntyi joskus "vähältä piti" -tilanteita, koska tekniikka oli tuolloin vielä uutta ja aika alkeellista.
Esimerkiksi Seuran tähtireportteri Hannu Toivonen soitti 16.2.1993 USA-laisesta hotellista valittaen, että Toshiba 1000SE -sylimikro ei käynnistynyt lainkaan, kun hänen piti lähettää valmis juttu toimitukseen ja vaati mikrotukea soittamaan välittömästi kunnon ohjein hänen hotellihuoneeseensa, hotellitaksoilla sieltä päin soittaen kun puhelu olisi tullut tuhottoman kalliiksi.
Tein työtä käskettyä ja saatuani kuulla ongelman syyn (akku oli ilmeisesti "syväpurkautunut" eli käytetty liian tyhjäksi) kehotin Hannua ensi töikseen laittamaan laturin seinään. Sen jälkeen jaksoin kuunnella varttitunnin verran hänen tuntemuksiaan myönnellen vain, että emme ole kyenneet saattamaan laitteita ja järjestelmää tämän varmemmiksi.
Puhelun pitkä kesto johtui siis kahdesta syystä: halusin Hannun ensin rauhoittuvan päästämällä tarpeeksi höyryä ulos, ennen kuin lopulta keskeytin hänet huomauttamalla, että eikö nyt kumminkin olisi meidän kummankin edun mukaista, että laitettaisiin se yhteys toimimaan, jotta saisit sen juttusi ajoissa perille.
Tärkeämpi, se tekninen syy puhelun pitkään kestoon oli näet se, että noissa 17:ssa ensimmäisessä Toshiba T1000SE-laitteessamme ei ollut edes kiintolevyjä, ja niiden virtalähde/latauslaitekin oli alitehoinen. Toisin sanoen akun tyhjennyttyä kokonaan ei pelkkä verkkomuuntaja riittänyt antamaan tarvittavaa ampeerimäärää laitteen käynnistämiseksi korppuasemastaan, vaan kokemuksesta tiesin, että akkuun on syytä ensin antaa latautua hieman virtaa "puskuriksi". Niinpä pitkän puhelumme päätteeksi siis kehotin Hannu Toivosta nyt painamaan Toshibansa virtakytkintä, minkä jälkeen laite käynnistyi normaalisti, ja jutun lähetys Suomeen sujuikin sitten ongelmitta.
Mutta mitä tästä lopulta seurasi? Seuraavan puhelinlaskuerittelyn saavuttua apulaisjohtaja Anni Ollikainen pisti minut laatimaan kirjallisen selvityksen kaikista työnumerostani soitetuista puheluista. Vaikka laskusta ilmeni, että tämän yhden ainoan USA-kaukopuhelun osuus (27 minuuttia ja 146,40 markkaa) oli yli puolet koko kuukauden puhelinkuluistani, silti Anni Ollikainen poisti alanumeroltani kokonaan ulkomaanpuheluiden soitto-oikeuden.
Tästedes siis toimittajat joutuivat ulkomaanmatkoillaan atk-apua tarvitessaan siis joko maksamaan mielettömän kalliita hotellitaksoja puheluistaan Yhtyneisiin Kuvalehtiin soittaessaan, tai vaihtoehtoisesti soitattamaan vastapuhelun omista toimituksistaan käsin, minkä jälkeen toimituksen sihteerit yrittivät yhdistää soiton keskuksen kautta minun alanumerooni, mikä ei tuolloisen Siemens-keskuslaitteistomme avulla kaikilta aina ihan ensi kerralla edes onnistunut. Niinpä oma esimieheni Lassi Valkonen vain puoli vuotta tämän jälkeen lopulta omin lupinsa palautti alanumerolleni ulkomaanpuheluoikeudet kertomatta asiasta mitään Anni Ollikaiselle.
Vuonna 1994 jouduin tukihenkilönä vastaamaan tuolloisen tulosyksikkö 3:n johtajalle kysymykseen, onko perusteltua sanoa Nykypostin toimituksen sihteeri irti tehtävästään hänen muka huonon ammattitaitonsa vuoksi, kuten hänen esimiehensä, päätoimittaja Irma Karama oli aikonut tehdä.
Vastasin, että mielestäni sihteeri Laila Sarola on ainakin tietokoneen käyttäjänä vähintäänkin keskitasoa ja nopeaoppinenkin, mitä kumpaakaan ei voi sanoa hänen esimiehestään, päätoimittaja Irma Karamasta, jonka laiminlyöntien ja virheiden korjaamiseen tuntuu kuluvan iso osa toimitussihteerinkin työajasta.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että vuoden vaihtuessa Nykyposti saikin uuden, entistä paremman päätoimittajan. Samalla toimituksen sihteerin Laila Sarolan työtyytyväisyys varmaan parani monta astetta, mutta menettelytapa ei tainnut olla Anni Ollikaisen mieleen.
Useammin kuin kerran olen yrittänyt selittää mikrotuen toimenkuvaa ja moninaisia tehtäviä Anni Ollikaiselle, mutta huonolla menestyksellä. Vuonna 1996 mm. lainasin tässä tarkoituksessa hänelle tuolloisen otavalaisen tukihenkilökollegan Mirja Paateron vastailmestyneen Mikrotuki-kirjan (Edita 1996). Saadessani sen lainasta takaisin huomasin kirjan sivuja töhrityn keltaisella tehostetussilla, ja yhden tällä lailla korostetun kommentin viereen Anni Ollikainen oli kirjoittanut kynällä "Toimisittekin tällä tavoin!"
Kirjan etukannessa oli ollut oma exlibrikseni ja esilehdellä tekijän omistuskirjoitus. Ollikaisen menettely oli mielestäni niin törkeä, että en voinut olla huomauttamatta, että sinä se et taida ainakaan olla mikään bibliofiili. Näin sanoessani olin tietämättäni kuitenkin jo lyönyt uuden naulan omaan ruumisarkkuuni.
Seuraava naula ilmeisesti tuli isketyksi vuonna 1996, kun työasemien vaihto ja Windowsin käyttöönotto (tietenkin) lisäsivät suuresti atk-tukipalvelujenkin tarvetta myös toimituksissa. Yhtyneissä Kuvalehdissä toteutetun työilmapiirikartoituksen perusteella pc-tukeen oltiin tyytymättömimpiä klo 16:n ja 17:n välillä, jolloin tietokoneväki on kotimatkalla, eikä iltatyöläisten avunpyyntöjä tuolloin saanut perille kenellekään. Kun ylitöihin jäänyt joutui siten pitkäänkin odottelemaan jonkun tukihenkilön vastaamista kotinumerostaan neuvoja tarvitessaan, ilmapiiri ei tietenkään enää ollut paras mahdollinen, vaikka pulmat selvitettiinkin.
Koska Anni Ollikainen ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää suullisesti esittämäämme ratkaisuehdotusta, me tukihenkilöt allekirjoitimme yhteisesti kirjallisen anomuksen matkapuhelimista, jotka sitten lopulta saimmekin. Tämän jälkeen tuo käyttäjien tyytymättömyyden aihekin katosi saman tien.
Vaikka me kaikki kolme tukihenkilöä — Aaltonen, Fahlström ja minä — olimme siis yhdessä tuon GSM-aloitteen ja anomuksen allekirjoittajina (liite), Anni Ollikainen varmaan kuitenkin oli kirjannut minut mustalle listalleen aloitteentekijänä, yllyttäjänä ja pääpukarina.
Kun matkapuhelimeen vastaaminen ilman hands-free-laitetta muuttui vuodenvaihteessa laittomaksi ja Anni Ollikainen oli ehdottomasti kieltäytynyt kustantamasta tukihenkilöiden kännyköihin näitä noin 10 euron hintaisia kuulokemikrofoneja, minä erehdyin ilmoittamaan, että ellei talo vahvista etukäteen kirjallisesti suostuvansa maksamaan mahdolliset sakot matkapuhelimeen vastaamisesta, katson oikeudekseni olla vastaamatta puhelimeen autoa ajaessani. Tämä lienee ollut se viimeinen pisara, jonka perusteella Anni Ollikainen luokitteli minut kykenemättömäksi tehtävääni ja alkoi valmistella irtisanomistani.
Yhtyneitten Kuvalehtien palvelukseen tulin vuonna 1.9.1984 toimittajaksi KM-lehteen. Tuolloin palkasta ja ehdoista sovittiin esimiehen kanssa kädenpuristuksella, eikä mitään kirjallisia työsopimuksia tarvittu eikä tehty.
Yhtyneitten ottaessa vuonna 1987 käyttöön atk-pohjaisen lehdenvalmistusjärjestelmän (Nokian TEXT-100 = Toti 1.0) suoritin ohjelmiston ns. speksaukset sekä lehtikohtaisten korijärjestelmien ja perustypografioiden laadinnan ns. o.t.o-toimeksiantona eli erillistä palkkiota vastaan ylitöinä, varsinaisen toimittajan päivätyöni ohella (liite). Yhtyneitten ostettua Lehtimiehet Oy:n vuoden 1988 lopulla suoritin Lauttasaaren lehtien osalta järjestelmäkartoituksen sekä vastaavat perustamistyöt ja lehtikohtaiset typografia- ym. määritykset vuonna 1988 perustamani Tietotila Oy -yhtiön lukuun 1989 tammi-maaliskuussa jatkaen samalla normaalia päivätyötäni Käytännön Maamies -lehden kuukausipalkkaisena toimittajana.
Kun vuoden 1989 huhtikuusta 1990 kesäkuun loppuun toimitusjärjestelmällä ei Yhtyneissä ollut lainkaan nimettyä vastuuhenkilöä, järjestelmä alkoi rapautua, kun uusien käyttäjien ja -lehtien perustamisessa ilmeisesti hutiloitiin ja improvisoitiin liiaksi, eikä uusia käyttäjiä aina muistettu edes ohjeistaa, saati opastaa kunnolla. Kun lisäksi mm. Lauttasaaren lehtien sekä Seuran juttuaineistoja oli atk-osaston toimesta tuhottu (asiallista varmuuskopiointi- ja arkistojärjestelmää kun ei Yhtyneitten verkkoon ollut vielä perustettu), atk-päällikkö Toni Painio tarjosi keväällä vakituista työpaikkaa atk-osastolla toimitusjärjestelmän systeemivastaavana, kouluttajana ja tukihenkilönä. Ensimmäinan tehtäväni olisi uuden Toti 2.0 (= C-Toti) järjestelmän päivitys sekä TOTIFIND-arkistojärjestelmän käyttöönotto. Myös käyttäjätietojen ylläpito kuuluisi toimituksen tietojärjestelmän tukihenkilölle.
Ensimmäiset kolme kuukautta työskentelisin suoraan atk-päällikön alaisena entisellä toimittajan palkallani, minkä jälkeen sitä tarkistettaisiin uutta tehtävää vastaavaksi ja laadittaisiin myös työsopimus.
Valitettavasti aloittaessani työt atk-osastolla heinäkuussa 1990 atk-päällikkö Toni Painio ei ollutkaan enää Yhtyneitten Kuvalehtien palveluksessa. Siksi työsopimuksestakaan ei huolehdittu, eikä myöskään palkkani noussut. Toimittajan työssä 16½:n vuoden aikana ansaittuja ikälisiä ja kuutta vuosilomaviikkoani en sentään menettänyt, vaikka asiasta joinakin vuosina joutuikin huomauttelemaan palkanlaskentaan.
Kirjallinen työsopimus järjestelmäasiantuntijan/tukihenkilön tehtävästä laadittiin apulaisjohtaja Anni Ollikaisen toimesta vasta 31.3.1993. Tuolloin Ollikainen lähinnä pilkallisesti totesi vain, että en pystyisi mitenkään todistamaan ei enää yrityksen palveluksessa olevan henkilön kanssa suullisesti sovittuja asioita. Palkkaani ei siis silloinkaan korjattu nykyistä tehtävää vastaavaksi.
En myöskään saanut vuonna 1993 enkä myöhemminkään tehtävääni vastaavaa nimitystä järjestelmä- tai tuotantopäälliköksi. Silti vastasin heinäkuusta 1990 vuoteen 2003 itsenäisesti koko Yhtyneitten Kuvalehtien tekstintuotannosta toimituksista kirjapainoihin asti, mukaan luettuna päivitykset Toti 2.0:aan eli C-Totiin ja 3.0:aan eli Windows-Totiin, työasemakäyttöjärjestelmien vaihdot ensin DOS 5.0:aan, sitten Windows 95:een ja osin NT:een, 2000:een ja XP:hen sekä osallistuin verkkokäyttöjärjestelmän vaihtoihin 3Com Share-ja 3Com Open -versioista ensin Lan Manageriin, sitten Windows NT:hen ja Windows 2000:een, mukaan lukien myös työasemien ohjelmistopäivitykset ja käyttäjäin jatkokoulutuksen järjestelyt.
Vuoden 2000 syksyllä sattui "urakehitykseni" kannalta kenties ikävin tapaus, johon Anni Ollikainen leimasi minut syntipukiksi. Anna-lehdessä oli tuolloin kesätoimittajana Kristiina W. [nimi muutettu, koska kyseinen henkilö, Annassakin epäonnistuttuaan, ei ole enää median palveluksessa], jolle oli verkkoon perustettu asianmukaisesti käyttäjätunnus JOHWE sähköposteineen ja Toti-ohjelmineen.
Kesälomakauden jälkeen useat toimittajat Annassa olivat olleet aiheesta närkästyneitä siitä, että kyseinen K. W. ei ollutkaan heidän huoneissaan tilapäisesti työskennellessään käyttänyt verkkoon kirjautumisessa omaa käyttäjätunnustaan ja salasanaansa, vaan käyttänyt sen sijaan työhuoneiden vakituisten käyttäjien sähköpostitunnuksia sekä laatinut myös Toti-juttuja heidän käyttäjätunnuksillaan. (Juttuarkistosta löytyy yhä tällaisia, siis oikeasti K. W:n laatimia juttuja yhdellätoista vieraalla käyttäjätunnuksella kirjoitettuina.)
Jouduttuani selvittämään, miten vieraiden sähköpostitunnusten käyttö oli ylipäänsä ollut mahdollista kävi ilmi, että tämä K. W. oli eri tavoin urkkinut tietoonsa työasemien vakituisten käyttäjien salasanat välttyäkseen kirjautumasta verkkoon omalla tunnuksellaan. Tiedustellessani syytä tähän K. W. väitti, että hänen oma käyttäjätunnuksensa "ei toimi", ruudulle vain tulee "joku virheilmoitus".
Lupasin heti korjata asian, mikäli jokin verkko-ongelma estää kirjautumisen, ja kokeilin hänen ilmoittamaansa salasanaa.
Kirjautumisessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin että Explorer-selain avautui automaattisesti ruutuun, jossa pyydettiin päivittämään Real Player tai Quick Time (videoleikkeiden näyttöohjelma). Vastasin Peruuta, jolloin seuraavalla kirjautumiskerralla ei ollut tätäkään "ongelmaa".
Yritin tiedustella K. W:lta, miksi ja miten hän ylipäänsä oli onnistunut kirjautumaan verkkoon niin monella vieraalla tunnuksella. Hän tunnusti udelleensa käyttäjiltä heidän salasanansa, joten hän oli siten mielestään käyttänyt noita tunnuksia heidän suostumuksellaan, eikä siis ollut tehnyt mielestään mitään väärää.
Ilmoitin olevani täysin samaa mieltä, ja että talon tietoturvaohjeita olivat minunkin mielestäni rikkoneet vain nuo toiset käyttäjät, jotka olivat täysin ohjeiden vastaisesti ilmoittaneet henkilökohtaisen salasanansa, ja nyt sitten jälkikäteen katsoneet oikeudekseen närkästyä siitä, että olit käyttänyt heidän sähköpostejaan.
Tiedustelin kuitenkin, miksi K. W. ei itse ollut tutustunut Yhtyneitten pc-turvaohjeeseen, josta sallitut menettelytavat olisivat selvineet. Kävi ilmi, että hänelle ei ollut ohjeesta koskaan edes mainittu, saati että sellainen olisi annettu nähtäväksi työtä aloitettaesa.
Korostin, että minun tai kenenkään tukihenkilön velvollisuuksiin ei kuulu tästä tiedottaminen, vaan että kyseisen ohjeen mukaankin "pc-turvaohje jaetaan kaikille mikronkäyttäjille" ja "vastuu [niiden] sisällöstä kuuluu atk-päällikölle" ja "esimiehet valvovat ohjeiden noudattamista.".
Selitin myös K.W:lle, että hyvin monet Internet-sivut, jotka esittävät liikkuvaa kuvaa, haluavat ensin lähettää vastaanottajan koneeseen merkkikohtaisen katseluohjelman, kuten Quicktime tai Realplayer. Kyse oli siis vain videoleikkeiden esitysohjelmista, ei sen kummemmasta. Ei niiden imuroimisesta käyttäjää syyllistetä mitenkään, eikä asiassa ole mitään väärää tai vaaraa.
Yrittääkseni keventää tilannetta mainitsin vielä, että kyllähän me pc-tuessa toki tiedämme, että liikkuvia kuvia imuroidaan verkosta ihan muilla osastoilla paljon enemmän kuin toimituksissa, mutta tässä tapauksessa leikinlaskuni ilmeisesti ymmärrettiin väärin.
K. W. oli ollut niin varautunut ja varmaan peloissaan siitä, että häntä kuitenkin syytettäisiin jostakin, että hän oli mahdollisesti kertonut käymästämme keskustelusta esimiehelleen jotakin ihan muuta kuin mitä todella tapahtui ja mitä edellä olen kertonut — kenties tiedustellen, miksi hänelle ei ollut kerrottu mitään Yhtyneitten pc-turvaohjeista. Asia oli sitten ilmeisesti saatettu myös Anni Ollikaisen korviin tosiasioita vastaamattomassa muodossa, koska sain häneltä 10.11.2000 kirjalliset nuhteet "asiattomasta käyttäytymisestä atk-käyttäjiä kohtaan sekä työtehtävän hoitamisesta ala-arvoisella tavalla". Ymmärtääkseni tämä täysin perätön panettelu saatettiin tällöin myös toimitusjohtaja Leimiolle tiedoksi (?).
Mielestäni apulaisjohtaja Ollikaisen menettely esimiesasemassa on ollut joka suhteessa asiatonta ja täysin ala-arvoista työtehtävän hoitoa varsinkin, kun juuri hän itse on ollut vastuussa em. pc-turvaohjeen sanamuodosta, ja hänen olisi siten pitänyt tietää tai viimeistään tapahtuneen perusteella ymmärtää ainakin se, että esimiehet eivät yllä selostetulla tavalla olleet vaivautuneet sitä noudattamaan edes siltä osin, että ohje olisi saatettu kesätyöntekijäin tietoon. Tai että edes vakituisia työntekijöitä ja heidän esimiehiään olisi kehotettu sitä noudattamaan. Ja että noudattamista olisi valvottu jotenkin.
En kuitenkaan omalta osaltani reagoinut tapahtuneeseen mitenkään, koska oletin Anni Ollikaisen vain syyllistyneen omalle esimiehelleen valehteluun omien laiminlyöntiensä paljastumisen pelosta, juuri kuten K. W:kin oli menetellyt. Tukihenkilön kun on aina pakko ottaa huomioon myös nämä inhimilliset tekijät. Tässä tapauksessa kuitenkin syyllistyin ilmeisesti arviointivirheeseen, joka nyt on maksamassa minulle työpaikkani.
Alkuvuonna 2001 laadin esimiehelleni Jouko Tammelle pyynnöstä esiselvityksen toimitusjärjestelmän päivitystarpeesta ja vaihtoehdoista:
"Suomessa on tarjolla kolme suomenkielistä lehdenvalmistuksen kokonaisjärjestelmää. Grafimedian Mariella on asiakkainaan kymmenkunta pientä paikallislehteä. Atex Median Editixillä oli yksi merkittävä, suurehko asiakas (Talentum), joka sekin on juuri vaihtanut takaisin Anygraafin toimitusjärjestelmään. Kaikki muut Suomen lehtitalot käyttävät Anygraafin Toti-toimituksen tietojärjestelmiä, joko Windows-Totia tai sen seuraavaa versiota eli Dorista. Tarvitseeko tutkia enempää?"
Kaikki alaa seuranneet tietänevät ja muistavat vielä sen, miten ja miksi Talentum vuonna 1996 vaihtoi hyvin toimineen Toti-toimitusjärjestelmänsä Editixiin ja ymmärtänevät myös, miksi samankaltaista erehdystä ei milloinkaan olisi voinut tapahtua Yhtyneissä Kuvalehdissä — ei tuolloin eikä muulloinkaan.
Keväällä 2001 olin laatinut Jouko Tammelle myös kirjallisesti ensimmäisen luonnoksen suunnitelmasta Yhtyneitten toimitusjärjestelmän päivittämiseksi Anygraafin uusimpaan, Doris-nimellä markkinoituun versioon vuoden mittaisella siirtymäkaudella ja ilman lisätyövoiman palkkaamista atk-osastolle. Eihän kyseessä näet ollut suuruusluokaltaan ja työmäärältään edes yhtä iso päivitys kuin vaikkapa Windows-Totin käyttöönotto työasema-ja käyttöjärjestelmävaihtoineen viisi vuotta aikaisemmin oli ollut.
Suunnitelma oli ja on yhä täysin toteuttamiskelpoinen ja aikataulukin realistinen, koska olin siinä edellyttänyt, että taitto-ohjelman valinta, taittajien koulutus ja mahdollisesti Dorista varten luotavia uusia tageja käyttävien lehtikohtaisten sivupohjien luonti valitulle taitto-ohjelmalle aloitettaisiin heti. Totin korijärjestelmän korvaaminen SQL-tietokannalla (Oracle) ja Ted-editoriohjelman vaihto Ed-editoriin voitaisiin tehdä vaiheittain, lehti kerrallaan. Planner-sivurakenneohjelman käyttöönotto ja arkistojärjestelmän siirto voitaisiin myös tehdä lehtikohtaisesti sitä mukaa, kun työasemat olisi saatu vaihdettua tehokkaampiin ja verkon siirtokapasiteettia olisi saatu kasvatettua painolaatuisten kuvien ja valmiiden taittoaineistojen siirtelyn edellyttämälle tasolle.
Valitettavasti elokuussa Yhtyneissä oli aloittanut työnsä uusi apulaisjohtaja Ilkka Seppälä, joka kuitenkin halusi palkata "oman" miehensä huolehtimaan toimitusjärjestelmän päivityksestä. (Todennäköisesti Anni Ollikainen ei ollut tuonut hänelle lainkaan tiedoksi em. valmista päivityssuunitelmaa ja minun halukkuuttani sen toimeenpanijaksi?) Niinpä sain Jouko Tammelta kehotuksen "hyllyttää" puolivalmis päivityssuunnitelmaluonnokseni, koska "uudella projektipäälliköllä saattaa olla aivan omanlaisensa suunnitelmat tätä muutostyötä varten". Niinkuin olikin.
Toimitusjärjestelmän uusimista varten perustettiin projektiryhmä, jonka vetäjäksi oli määrätty Jaakko Haapakangas. Fahlströmin, Taanilan ja Kanerviston hämmästykseksi uusi projektipäällikkö osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi tämänkaltaisen hankkeen menestykselliseen hallintaan. Vaikka alun perin päivitysprojekti olisi pitänyt saattaa loppuun jo vuoden 2002 aikana, vielä tällä hetkelläkin (elokuussa 2003) kymmenkunta lehteä ja kaikki kirjakerhot käyttävät yhä vanhaa järjestelmää. Eikä edes kaikkien QuarkXpress-taittopohjia ei ole vielä vaihdettu "Doris-kelpoisiksi", mikä minun suunnitelmani mukaan olisi tehty ensimmäisenä, jo ennen työasemavaihtoja.
Minulle ei koskaan kerrottu, miksi esimiesteni mielestä uuden toimitusjärjestelmän käyttöönotto ei olisi sujunut vanhan henkilökunnan voimin ja minun johdollani yhtä helposti, vaivattomasti ja häiriöittä kuin aikaisemmat saman suuruusluokan ja suuremmatkin muutokset, kymmenistä pienemmistä lehti- ja yrityskohtaisista päivityksistä puhumattakaan, oli johdollani pystytty toteuttamaan.
Joka tapauksessa lisätyövoiman (2 henkilöä!) palkkaaminen tämän tasoista kertaluonteista järjestelmäpäivitystä varten oli siis täysin tarpeetonta. Epäilen, että kyse on ollut vain Anni Ollikaisen täydellisestä harkinta- ja käsityskyvyn puutteesta sekä hänen antipatiastaan minua kohtaan henkilönä. Hänhän tunnetusti ei voi sietää lähellään, saati alaisinaan ihmisiä, jotka ovat paitsi päteviä omissa tehtävissään ja siksi omanarvontuntoisia, myös yhteistyökykyisiä ja työtovereittenkin arvostamia.
Anni Ollikaisen johtamisrajoitteisuudessa ja vastuunpakoilussa mielestäni valitettavinta ja vastenmielisintä on se, että hän ei täydellisen epäteknisenä ja tunneälyvapaana henkilönä ole milloinkaan kyennyt edes erottamaan ihmisten välisiä kommunikointivaikeuksia ja todellisia teknisiä ongelmia toisistaan. Erityisen hyvin tämä kävi ilmi mm. viime syksynä, jolloin hän — itse varmuuskopiointilaitteistojen uusimismäärärahoista vastanneena henkilönä — oli huijannut varatoimitusjohtaja Ilkka Seppälän atk-osaston aamupalaveriin uhkailemaan "työtehtävien laiminlyönnin vuoksi" irtisanomisella Jari Kelarantaa ja Timo Taanilaa, jotka konesalissa sattuneen laiterikon jälkeen eivät olleet pystyneetkään palauttamaan edellisen yön varmuuskopioita, vaan joutuneet tyytymään sen sijasta toissapäiväisiin.
Mahtoikohan Ilkka Seppälä itsekään ymmärtää, millaisia vaikutuksia moisella menettelyllä oli työilmapiirille ja varsinkin hänen suosikkipojunsa Jaakko Haapakankaan toimintamahdollisuuksille työyhteisössä, jossa hänen keskimääräistä hitaamman aivotoimintansa tuhoisa vaikutus järjestelmien kehitykselle on jo tullut pannuksi merkille mm. kaikissa ohjelmistojaan vaihtaneissa toimituksissa.